linnanmäellä liikkuu suuria jänteviä rusakoita aamuisin.

joulukuun varhainen aamu tuulettaa minut läpikotaisin. tunnen tästä hetkestä täyttävää iloa; olen herännyt viisi minuuttia ennen ulko-ovesta lähtöä. silmissä utuinen ja verkkainen katse, jalat eivät tunnu raskailta, vaan kevyiltä, joilla voisi harppoa pitkällekin. lenininpuisto on hiljainen pimeä, mutta silti niin turvallisen tuntuinen. 

hiljaiset kadut iltoina, joina pyryttää. vastaantulevat kunto-kävelijät tuulipuvuissaan. lämpöä hohkaavat pyöreät pöydät juottoloissa, toisiaan hellivät kämmenet. raitiovaunut ja niiden kolisevat äänet, lepattavat liput saloissa. liikennevalot vaihtuvat, vaitonaisuus, ja vaatimattomuus, pienuus ja yksityiskohtaisuus. 

kosketan jäistä kimaltelevaa kalliota. se ei olekaan niin kylmä kuin ajattelin. heleä aurinko luo erimuotoisia heijastuksia, hetken tuntuu uudelta. pakkas-ilmat eivät ole vielä täällä. ilma tuntuu kyllä poskilla ja korvissa, muttei palelluttavasti. kävelen reippaana ja yritän uskotella itselleni olevani rohkea ja päättäväinen.

tämä yllättävä valo synnyttää minussa jotakin, mitä itsekin pelästyn. voisi olla uudenvuoden aatto, tai loputtomalta tuntuva maaliskuu. tällä hetkellä sillä ei oikeastaan ole väliä.